Katuturan kierros

Monican poika Peacemaker lähti näyttämään meille Katuturaa. Ihmiset asuvat tällaisissa peltihökkeleissä. Sähköt sinne tulevat, mutta vettä ei. Vesipiste on kaikille yhteinen ja sitä saa hakea ymmärtääkseni jollain pre-paid -kortilla. Vessojakaan ei ollut, vaan ihmiset tekivät tarpeensa hiekalle siihen tarkoitukseen rakennetussa hökkelissä.




Tässä kuvassa vasemmalla näkyvä hökkeli on vessa.

Käytiin kävelemässä Katuturassa kukkulan päällä kattelemassa maisemia ja sitten käytiin Pendukassa, jossa paikalliset naiset tekevät käsitöitä ja myyvät niitä. Siellä on nykyään jo muutama mieskin töissä, mutta ennen miehillä oli sinne pääsy kielletty. 
Maisemia kävelyreissulta:

Pelikaani

Tuota putkea pitkin käveltiin. Oli kyllä meleko jänskää, kun putki heilu veden mukana.

Pulloista tehty talo.

Ja talo sisältä päin.

Hollantilainen mies, joka suunnittelee erilaisia välineitä helpottaakseen köyhien elämää. 

Oli kyllä aivan uskomaton tyyppi! Se oli esim. keksiny tämmösen leivänpaistouunin. Tarvitaan pahvilaatikko, foliota, liimaa, paperia ja lasilevy. Maksaa n.2,5e. Niin ja mustan kattilan myös, jotta kuumuu tarpeeksi. Kertoi myös vinkin, ettei tarvi ostaa kallista mustaa kattilaa, kun tavallisesta kattilasta voi tehdä mustan nuotiossa.

Naiset asuivat tämmöisissä majoissa siellä Pendukassa.

Tytöt ja Peacemaker

Peacemaker valmentaa lasten jalkapallojoukkuetta, joita käy siellä Home of Good Hopessa.  Joukkue harjoittelee 1-2 kertaa viikossa ja pelejä heillä on muistaakseni kerran kuukaudessa. Peacemaker joutuu keräämään kyytirahat itse, koska lasten vanhemmat ovat niin köyhiä, ettei heillä ole vara. He ovat saaneet lahjoituksina pelivarusteet ja palloja amerikkalaisilta.

Aivan ihana oli nähdä kuinka hyväsydämisiä ihmisiä on olemassa!

Slummialueella

Aloitettiin tänään harjoittelu Katuturan slummialueella Home of Good Hope:ssa. Se on tavallaan päiväkoti ja sitä pyörittää Monica niminen nainen omilla- ja sponsorirahoilla. Monica kertoi omasta tyttärestään, joka oli kuollut HIV:een 2004. Tämän vuoksi Monica oli päättänyt perustaa päiväkodin, jotta voi auttaa lapsia.

 Lapsia käy päivittäin n.400. Aamupäivästä annetaan lapsille puuroa, mehua ja hedelmä, jonka jälkeen isommat lapset lähtevät kouluun ja pienemmät voivat jäädä leikkimään ”sisätiloihin”. Katin kanssa pilkottiin hedelmät, oltiin ruoan ja mehun jaossa, tiskattiin ja tietenkin leikittiin lasten kanssa. Minä huolehdin lähinnä mehun kaatamisesta ja kamalaa oli säännöstellä jokaiselle vain puoli kuppia juotavaa, koska enempää ei ole antaa. Sama oli ruoan jaossa. Monica ja Sandra, toinen työntekijöistä, jakoivat ruoan sillä perusteella, saako lapsi yleensä kotona ruokaa vai ei.  Päivällä lapset joutuvat lähtemään kotiin, koska uudet lapset tulevat syömään lounaan, kun pääsevät koulusta.  

Suurin osa lapsista on todella likaisissa vaatteissa, pyyhkimättömissä nuhaisissa nenissä ja ilman kenkiä. Siltikin kaikki lapset, siis joka ikinen, oli hymyssä suin.

Puuron jakoa 

Tyttö oli n. 2v. ja Monica uskoi, että häntä lyödään kotona.

Kertolaskujen opettelua

Koulutytöt heti posettamassa kun otin kameran esiin 

Tapasimme pienen 1v. tytön, jonka tausta oli todella rankkaa kuultavaa. Hänen äitinsä oli saanut hänet 13-vuotiaana. Hän tuli päiväkotiin 7-vuotiaan tätinsä ja enonsa kanssa. Kaikki lapset olivat aliravittuja ja pieniä ikäisikseen. Täti kantoi hänet kotoaan päiväkotiin ja huolehti tytöstä. Hän mm. piti lasta sylissä ja syötti hänet. Pikkuisella oli korvatulehdus, koska korvasta valui märkää. Siltikään hän ei itkenyt, vaikka oli selvästikin sairas. Silmät olivat vain kostuneet kyynelistä.

Raitapaitainen on nainen Monica. Kaksi muuta naista työskentelivät Home of Good Hopessa.

Paikalliseen terveyskeskukseen tutustuminen

Aloitettiin eilen I-STEP koulutus yliopistolla. Lähdettiin kävellen sinne, koska luulimme osaavamme sinne. Kävelimme reilun tunnin hirveässä paahteessa ja lopulta jouduimme soittamaan taksin. Taksi kysyi, että missä olemme ja vastasin hänelle että hukassa J. Kerroin osoitteen ja ihanasti mies sanoi puhelimessa, että älkää nousko kenenkään kyytiin vaan odottakaa taksia. Jonkun ajan kuluttua taksi löysi meidät ja pääsimme mutkien kautta yliopistolle.

Niin, täällä takseissahan ei ole navigaattoreita, vaan ne soittavat jollekin tutulle tai pysähtyvät kysymään neuvoa. Ja ajavat niin kauan, että varmasti saavat asiakkaan perille. Taksimatka maksaa 20 Namibian dollaria eli 2e/naama, olitpa menossa sitten minne tahansa kaupungin alueella. Myöhemmin muuten selvisi, että olimme olleet eksyksissä n. 1km päässä meidän kodista. Että sillä lailla! 

Seuraavana aamuna päätin, että nyt täytyy lähteä lääkäriin, koska henkeä ahdisti niin kovasti. Olin edellisenä iltana joutunut ottamaan Katilta astmalääkettä, kun tuntui että tukehtuu. Laitoin meidän opettajalle viestin, että hommaa minulle lääkäriajan jostain. Muutaman tunnin kuluttua (täällähän eivät asiat kovin nopeaa etene, myöskään suomalaisilla), tuli viesti että auto hakee minut ja Katin lääkäriin. Olin sanonut ottavani Katin tueksi, turvaksi ja tulkiksi. Auto tuli hakemaan meitä ja ajoi terveyskeskuksen pihaan. 

Terveyskeskuksessa ilmoittauduin vastaanottoon ja en ollut edes hoksannut ottaa passia mukaan. Niin, enkä kirjoittanut papereihin edes omaa henkilötunnusta, että niin sitä täällä Afrikassa kerätään potilastietoja. Hoitaja pyysi istumaan aulaan. Jonkin ajan kuluttua toinen hoitaja tuli huutamaan minun nimeä. Kävelimme portaat alas ja tulimme johonkin toimenpidehuoneeseen. Siellä hoitaja antoi minulle muovisen 0,5l muovisen mittakannun käteen ja sanoi että ”I need you urine” ja osoitti koppia. Ihmettelin suomeksi Katille, minne menen ja ettei minua pissata ja pissaanko tähän ja pitääkö minun ottaa keskivirtsanäyte vai mikä ja pitääkö minun tehdä alapesu. Hoitaja osoitti edelleen koppia ja toisti sanansa. Menin koppiin, jossa oli pönttö, mutta ei pesumahdollisuutta. Että se siitä alapesusta! Sinnillä yritin pinnistellä pissaa, koska minulla ei tosiaan ollut edes pissahätä. Kati sanoi, että se nainen oli jo käynyt hoputtelemassa minua oven takana, mutta enhän minä ollut kuullut mitään siinä pinnistelyn lomassa. Sain kuitenkin näytteen annettua, tulin kopista ulos (ILMAN KÄSIENPESUA) ja menin huoneeseen hoitajan luokse. Hoitaja uitti näytestiksiä pissassa ja otti sen jälkeen virtsaa pipetillä ilman hanskoja. Tämän jälkeen hän käski käydä tyhjentämässä astia pönttöön ja tuoda se takaisin hänelle.

Tämän jälkeen hoitaja viittoi minut istumaan tuolille ja mittasi minulta verenpaineen. Hän ohjeisti minua pitämään käden suorassa ja jännittyneenä jonka jälkeen lähti kävelemään muualle. Heti hänen lähdettyään rentoutin käteni. Saman tien yksi potilaan omaisista alkoi torua minua ja elehti minua jännittämään käteni suoraksi. Eikai siinä muu auttanut kuin pistää käsi suoraksi. Mittauksen jälkeen hoitaja sanoi, että voin mennä odottamaan aulaan ja että lääkäri kutsuu nimeltä. Ihmeteltiin Katin kanssa, että mitä tekemistä pissanäytteellä ja verenpaineella on flunssan kanssa. Olisivat edes ottaneet tulehdusarvot... 

Menimme aulaan ja jonkun ajan päästä mieslääkäri kutsui nimeltä. Hänelle selvisi hyvin nopeaa, että olimme hoitajaopiskelijoita Suomesta, jonka jälkeen häntä alkoi ihan selvästi jännittää. Hän kysyi minkä vuoksi olen tullut lääkäriin. Kerroin oireet, jonka jälkeen hän pyysi minua vuoteelle makaamaan. Hän paineli poskionteloita, kurkkasi lampulla nieluun ja SIERAIMIIN, koputteli ja kuunteli keuhkot. Tämän jälkeen diagnoosi oli valmis; keuhkoputkentulehdus ja ilmeisesti myös poskiontelontulehdus eli antibioottikuuri. Apteekin kautta kotiin ja levähtämään.

Tulipahan sitten koettua Afrikkalainen terveyskeskus ihan niin kuin potilaana!

Ihastusta ja ihmettelyä

Olin ensimmäiset päivät tai oikeastaan koko viikon kipeänä, joten olin lähinnä omassa tai siis meidän huoneessa, kun muut ottivat aurinkoa ja tutustuivat toisiinsa.

Olimme kuitenkin saaneet jo uudet puhelinliittymät ja netin! Vaikkakin se on todella hidas, etenkin jos sitä käyttää kaikki guesthousen tyypit yhtäaikaa. Niin, tätä Waltersien pitämää taloa sanotaan guesthouseksi ja tämä on tarkoitettu hoitaja vaihto-opiskelijoille.  

Sen verran poistuin huoneesta, että kävimme kävellen kaupassa. Ja kyllähän meitä tuijotettiin kun lauma valkoisia, siis ihan VALKOISIA, tyyppejä kävelee keskustassa.
Ihastelin talojen pihoilla olevia ihania kukkapensaita ja palmuja ja ja... Eihän sitä tajunnut, että oikeasti on täällä! Muuten luonto oli aika kuivaa ja karun näköistä. Mutta kyllä se kesä sieltä pikkuhiljaa tulee! Ja vaikka se ei vielä olekaan, niin kyllä täällä silti ihan tarkenee :)

Etuovelta katottuna

Meijän koti

Kadulle

Grillipaikka

N-A-M-I-B-I-A

Lähdettiin Suomesta 12.9.2012 lentokoneella kohti Namibiaa. Välilaskut olivat Heathrowin ja Johannesburgin kentillä. Selviydyttiin kunnialla (ihme kyllä) molemmilla kentillä. 

Koululta saimme todella vähän tietoa kyseisestä maasta, saati sitten vaihtopaikasta, koska tämä on ensimmäinen kerta kun meidän koululta on lähdetty Namibiaan vaihtoon. Sanoinkin koululla yksikönjohtajallemme, että ainoa mitä tarvitsemme, on jonkun lentokentälle meitä vastaan ja katon päämme päälle. Hän lupasi että asiat hoidetaan.

Tulimme n. klo 15 Namibiaan lentokentälle eikä meitä ollut kukaan vastassa. Meitä oli viisi tyttöä ja neljällä meistä ei ollut kenttiä puhelimessa. Onneksi meistä yhdellä kuitenkin niitä oli ja saimme soitettua taksin. Olimme saaneet numeron jo aikaisemmin Namibiassa olevalta vaihto-opiskelijalta. Meillä ei kuitenkaan ollut osoitetta mihin meidän tulisi mennä, koska luulimme, että meitä olisi joku vastassa. No saimme kuitenkin tietoon majapaikkamme osoitteen ja taksikin pienen etsimisen jälkeen sinne löysi. Yksi meistä jäi lääkiksen kampukselle ja neljä meistä jatkoi matkaa tuntemattomaan.
Me emme tienneet oikein mitä odottaa, koska meille oli vain sanottu, että asutte Waltersien perheessä, joten kauhulla, odotin minkälaiseen paikkaan meidät laitetaan. Alunperinhän meidän piti asua yliopiston kampuksella. 

Kun astuimme taksista ulos, vastassa oli kaksi tanskalaista vaihto-opiskelijaa. Sisältä löysimme heitä kaksi lisää sekä neljä ruotsalaista ja KUUSI suomalaista. Väsyneenä, likaisena, ärsyyntyneenä ja hämmästyneenä, mutta siltikin niin iloisena olimme perillä. Saimme kuulla, että DNA ei toimi lainkaan Namibiassa ja siksi meillä ei ollut kenttiä. Saimme onneksi lainata suomalaisilta koneita, jotta pystyimme ilmoittamaan kotiin, että olemme hengissä. 

Minä olin tullut koneessa kipeäksi ja muutenkin olo tuntui väsyneeltä ja likaiselta matkan jälkeen. Ilmoitin kotiin äitille, että hengissä ollaan ja painuin suihkuun. Hieman virkistäytyneempänä lähdimme Suomi-porukalla syömään keskustaan. Ilta jäi lyhyeksi, koska olimme niin väsyneitä, että halusimme vain nukkumaan. 

Ja niin me painoimme päämme tyynyyn ensimmäistä kertaa Afrikassa 

(Egyptiä ei kuulemma lasketa Afrikkaan) :)