Paikalliseen terveyskeskukseen tutustuminen

Aloitettiin eilen I-STEP koulutus yliopistolla. Lähdettiin kävellen sinne, koska luulimme osaavamme sinne. Kävelimme reilun tunnin hirveässä paahteessa ja lopulta jouduimme soittamaan taksin. Taksi kysyi, että missä olemme ja vastasin hänelle että hukassa J. Kerroin osoitteen ja ihanasti mies sanoi puhelimessa, että älkää nousko kenenkään kyytiin vaan odottakaa taksia. Jonkun ajan kuluttua taksi löysi meidät ja pääsimme mutkien kautta yliopistolle.

Niin, täällä takseissahan ei ole navigaattoreita, vaan ne soittavat jollekin tutulle tai pysähtyvät kysymään neuvoa. Ja ajavat niin kauan, että varmasti saavat asiakkaan perille. Taksimatka maksaa 20 Namibian dollaria eli 2e/naama, olitpa menossa sitten minne tahansa kaupungin alueella. Myöhemmin muuten selvisi, että olimme olleet eksyksissä n. 1km päässä meidän kodista. Että sillä lailla! 

Seuraavana aamuna päätin, että nyt täytyy lähteä lääkäriin, koska henkeä ahdisti niin kovasti. Olin edellisenä iltana joutunut ottamaan Katilta astmalääkettä, kun tuntui että tukehtuu. Laitoin meidän opettajalle viestin, että hommaa minulle lääkäriajan jostain. Muutaman tunnin kuluttua (täällähän eivät asiat kovin nopeaa etene, myöskään suomalaisilla), tuli viesti että auto hakee minut ja Katin lääkäriin. Olin sanonut ottavani Katin tueksi, turvaksi ja tulkiksi. Auto tuli hakemaan meitä ja ajoi terveyskeskuksen pihaan. 

Terveyskeskuksessa ilmoittauduin vastaanottoon ja en ollut edes hoksannut ottaa passia mukaan. Niin, enkä kirjoittanut papereihin edes omaa henkilötunnusta, että niin sitä täällä Afrikassa kerätään potilastietoja. Hoitaja pyysi istumaan aulaan. Jonkin ajan kuluttua toinen hoitaja tuli huutamaan minun nimeä. Kävelimme portaat alas ja tulimme johonkin toimenpidehuoneeseen. Siellä hoitaja antoi minulle muovisen 0,5l muovisen mittakannun käteen ja sanoi että ”I need you urine” ja osoitti koppia. Ihmettelin suomeksi Katille, minne menen ja ettei minua pissata ja pissaanko tähän ja pitääkö minun ottaa keskivirtsanäyte vai mikä ja pitääkö minun tehdä alapesu. Hoitaja osoitti edelleen koppia ja toisti sanansa. Menin koppiin, jossa oli pönttö, mutta ei pesumahdollisuutta. Että se siitä alapesusta! Sinnillä yritin pinnistellä pissaa, koska minulla ei tosiaan ollut edes pissahätä. Kati sanoi, että se nainen oli jo käynyt hoputtelemassa minua oven takana, mutta enhän minä ollut kuullut mitään siinä pinnistelyn lomassa. Sain kuitenkin näytteen annettua, tulin kopista ulos (ILMAN KÄSIENPESUA) ja menin huoneeseen hoitajan luokse. Hoitaja uitti näytestiksiä pissassa ja otti sen jälkeen virtsaa pipetillä ilman hanskoja. Tämän jälkeen hän käski käydä tyhjentämässä astia pönttöön ja tuoda se takaisin hänelle.

Tämän jälkeen hoitaja viittoi minut istumaan tuolille ja mittasi minulta verenpaineen. Hän ohjeisti minua pitämään käden suorassa ja jännittyneenä jonka jälkeen lähti kävelemään muualle. Heti hänen lähdettyään rentoutin käteni. Saman tien yksi potilaan omaisista alkoi torua minua ja elehti minua jännittämään käteni suoraksi. Eikai siinä muu auttanut kuin pistää käsi suoraksi. Mittauksen jälkeen hoitaja sanoi, että voin mennä odottamaan aulaan ja että lääkäri kutsuu nimeltä. Ihmeteltiin Katin kanssa, että mitä tekemistä pissanäytteellä ja verenpaineella on flunssan kanssa. Olisivat edes ottaneet tulehdusarvot... 

Menimme aulaan ja jonkun ajan päästä mieslääkäri kutsui nimeltä. Hänelle selvisi hyvin nopeaa, että olimme hoitajaopiskelijoita Suomesta, jonka jälkeen häntä alkoi ihan selvästi jännittää. Hän kysyi minkä vuoksi olen tullut lääkäriin. Kerroin oireet, jonka jälkeen hän pyysi minua vuoteelle makaamaan. Hän paineli poskionteloita, kurkkasi lampulla nieluun ja SIERAIMIIN, koputteli ja kuunteli keuhkot. Tämän jälkeen diagnoosi oli valmis; keuhkoputkentulehdus ja ilmeisesti myös poskiontelontulehdus eli antibioottikuuri. Apteekin kautta kotiin ja levähtämään.

Tulipahan sitten koettua Afrikkalainen terveyskeskus ihan niin kuin potilaana!