Aloitimme maanantaina HIV-klinikalla ja tänään oli viimeinen päivä siellä. Klinikkaa kutsutaan CDC-klinikaksi (Communicable Disease Center), koska ei haluta, että HIV-sana on klinikan nimessä. Potilaat saavat käydä klinikalla ilmaiseksi ja heidän tulee käydä siellä säännöllisesti. Klinikalla potilaat käyvät lääkärin vastaanotolla, verikokeissa ja siellä on myös apteekki, josta potilaat saavat lääkkeensä. Jos he eivät tule sovittuna päivänä, he joutuvat sosiaalityöntekijän kanssa juttelemaan asiasta. Yli 14 -vuotiaat lapset saivat tulla itsekseen, mutta alle 14 -vuotiailla tuli olla aikuinen mukana.
Klinikalla on lasten ja aikuisten puoli ja me menimme ensimmäisenä päivänä lasten puolelle. Ensimmäistä kertaa meidät otettiin hyvin vastaan! Autoimme sisarta (niin kuin täällä kaikkia hoitajia kutsutaan) punnitsemaan ja mittaamaan lapset, jotka olivat tulossa vastaanotolle. Kun olimme tehneet tätä jonkun aikaa, menimme lääkärin huoneeseen kuuntelemaan. Lääkäri vaikutti mukavalta ja kertoi meille paljon teoriatietoa viruksesta.
Lapsille oli tehty kirja, jonka avulla kerrottiin taudista ja kuinka tärkeä on ottaa lääkkeet oikeaan aikaan. Kirjassa kerrottiin sotilaista, jotka suojelevat kehoa. HIV kuvattiin kirjassa pahana tyyppinä, joka nujertaa sotilaat jos ei syö lääkkeitä. Lopuksi kirjassa kerrottiin, että kun syö lääkkeitä, paha tyyppi nukkuu ja sotilaat pysyvät vahvoina.
Lapset kävivät hoitajan kanssa läpi kirjan asioita ja lääkäri sitten kysyi, minkä vuoksi syöt lääkkeitä. Lasten tuli osata selittää mitä tapahtuu sotilaille ja pahalle tyypille. Isommilta lapsilta (11v. ylöspäin) lääkäri kysyi, mikä on pahan tyypin nimi ja lasten piti osata sanoa HIV. Jos he eivät osanneet sanoa, passitti lääkäri kertaamaan kirjan asiat hoitajan kanssa ja tulemaan sen jälkeen uudestaan kertomaan, minkä vuoksi lääkkeitä syödään. Tämä tuntui tosi rajulta toiminnalta, mutta lääkäri kertoi, että lasten on ymmärrettävä pienestä pitäen minkä vuoksi syövät lääkkeitä, koska sitten kun he tulevat murrosikään, ei heitä enää kiinnosta.
Lääkäri ei voinut kuitenkaan kertoa lapselle kirjan asioista ilman vanhemman lupaa. Klinikalla kävi myös niitä lapsia, jotka eivät tienneet, minkä vuoksi he siellä kävivät ja söivät lääkkeitä. Osa näistä lapsista saattoi olla jopa 9-10 -vuotiaita, eikä lääkärillä ollut oikeutta heille kertoa.
Potilaat saavat apteekista lääkärin määräämän tietyn määrän lääkkeitä. Sitten heille annetaan päivämäärä, jolloin tulla hakemaan lisää lääkkeitä. Lääkkeitä ei kuitenkaan anneta heille päivien mukaan, vaan pussissa on aina ylimääräisiä. Näin lääkäri voi helposti tarkistaa, onko potilas ottanut lääkkeitä säännöllisesti ja jos ei ole, montako annosta hän on unohtanut. Lääkkeitä siis tulee aina olla ylimääräisiä kun he tulevat klinikalle. Ylimääräisten lääkkeiden määrä vaihtelee aina, ettei potilaat voi huijata ottaneensa lääkkeitä. Nimittäin moni vanhempi yritti huijata lääkäriä.
Yksi poika tuli äitinsä kanssa lääkärin vastaanotolle, koska hänellä oli viikon kestänyt yskä ja flunssa. Lääkäri kysyi äidiltä, mikset tuonut poikaa aikaisemmin lääkäriin ja muistutti äitiä tiukkaan sävyyn, että HIV-positiivista ei saa pitää näin kauan flunssassa, ettei se pahene. Lääkäri selitti meille, että kun flunssa pahenee keuhkokuumeeksi, joutuu poika sairaalaan ja se ei ole ikinä hyvä juttu HIV-pos., koska sairaala on täynnä infektoita. Lääkäri myös kysyi äidiltä, odottaisiko hän itse viikon tuollaisessa flunssassa, ennen kuin menisi lääkäriin. Äiti vain vähätteli asiaa ja sanoi, että taksi maksaa liikaa. Kati kysyi myöhemmin lääkäriltä, että onko raha usein esteenä lääkäriin tulemiselle, niin hän vastasi että "Näithän sinä miten äiti oli pukeutunut eli ei ole." Eli tätä äitiä ei vain kiinnostanut poikansa hyvinvointi. Eikä kyllä monia muitakaan äitejä ja se oli surullista katsottavaa.
Toinen itkun aiheuttanut tapaus oli kun 11 -vuotias poika tuli yksin vastaanotolle, koska äiti ei ollut tullut mukaan. Hän tuli yksin koska tiesi, että hänen pitää olla sinä päivänä klinikalla hakemassa lisää lääkkeitä. Lääkäri kysyi kuinka usein unohdat ottaa lääkkeesi ja hän vastasi ettei ikinä. Klinikka on tosiaan ilmaista heille, niin hänen äitinsä ei vaivaudu edes tulemaan paikalle, vaikka on kyse hänen poikansa elämästä. Hänestä näki, että hän on aivan yksin ja joutuu huolehtimaan itse itsestään. Silti poika yritti esittää urheaa. Ja mulla kyyneleet valui silmistä. Mutta oli niitä iloisiakin tapauksia ja hyviä vanhempia. Meille sattui vain ne kaikista vaikeimmat tapaukset.
Ainiin! Meinasin unohtaa mainita Shawnin eli sen orpolapsen, josta kirjoitin aikaisemmin. Oltiin käyty ostamassa hänelle se lelu ja ajateltiin käydä antamassa se päivän päätteeksi. Olimme lääkärin huoneessa ja yhtäkkiä kuulin tutun itkun. Shawn oli tuotu klinikalle eli hänkin oli siis HIV-pos. Shawn itki aivan sydäntäsärkevästi. Menimme Katin kanssa hänen luokseen ja hän rauhoittui melkein heti, kun tunnisti meidät. Annoimme samalla hänelle ostamamme lelun ja hän alkoi heti leikkiä sillä.
Olimme tiistaina sitten verikoehuoneessa. Emme uskaltaneet harjoitella verikokeitten ottoa, koska me Katin kanssa ollaan harjoiteltu vain koulussa ja kaikki potilaat oli HIV-pos. Joten kirjoitimme vain potilaspapereita ja näytteenottoputkiin potilaiden nimet ym. Täällä kun ei ole mitään potilastarroja. Päivä oli ihan kiva, mutta ei ollut oikein paljoa tekemistä.
Keskiviikkona meidän piti olla aikuisten puolella, mutta lääkäri oli myöhässä yli tunnin, niin menimme taas lasten puolelle. Aluksi olimme vastaanotolla auttamassa. Jokaisella potilaalla, on terveyskortti tai siis semmonen terveyspassi, johon kirjoitetaan mm. lääkärin määräykset ja milloin heidän tulee tulla klinikalle. Passeissa on numero, jonka avulla etsimme potilaspaperit arkistosta. Potilaspapereita oli miljoonia ellei satoja! :D Loppupäiväksi menimme taas tutun lääkärin vastaanotolle.
En keksi mitään nasevaa tai kivaa loppulausetta, joten en sano mittään! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti